Chapter Five

Kun känniset toverukset tähtäsivät intiaaneja aseillaan, nämä hajaantuivat ja kiersivät vankkureiden sivuille. Henry yritti ampua yhtä mutta saikin melkein osuman nuolesta joka ampaisi hänen hiuspehkonsa lävitse. Charlie onnistui paremmin, mutta osui hänkin vain intiaanin hevosen korvaan, joka vain hidasti vähän laukkaansa. Känni ei tehnyt hyvää toverusten sihtaamiselle, mutta lopulta yksi intiaaneista tipahti hevosensa selästä, jolloin loput punanahat luovuttivat lisäruumiiden pelossa. Kosto olisi kuitenkin seuraavalla kerralla entistä lähempänä ja varmasti myös verisempi.

Kylään saavuttuaan toverukset nauroivat hyvälle onnelleen ja ampumataidoilleen, ja törmäsivät Georgen ohjaamana saluunan seinään. Vankkureista irtosivat molemmat vasemman sivun pyörät ja vaunut kaatuivat kyljelleen jättäen Hazelin ja Charlien alleen. Mickey, George ja Henry olivat toisella puolella ja kiipesivät ulos. "Saatanaaa!" Jalka katkes taas!" Charlie huusi vaunun kätköistä ja toverukset nostivat vaunut äkkiä ylös. Hazel kömpi alta pois ja auttoi Charlien seisomaan. Heidän ympärilleen oli kerääntynyt väkeä, ja muutamat heistä olivat tuttuja. "Mitäs te täällä riehutte!? Onnea pojat!" Marcus McTit saapui onnittelemaan synttärisankareita väkijoukon läpi, ja hänen perässään tuli myös Edgar Baggins, joka onnitteli myös iloisesti humalassa. Molemmat miehistä olivat toverusten hyviä kavereita ja olivat myös niitä harvoja, jotka tiesivät heidän ryöstöistään. "Nyt vedetään jätkät kännit!" huusi Henry ja asteli täpösen täyteen saluunaan muiden edellä.

"Noh pojat eipäs kiirehditä. Onneksi olkoon vaan minunkin puolestani." toivotti sheriffi O' Hatbitch pysäyttäen toverukset ovensuuhun. "Olkaahan kiltisti", Sheriffi sanoi posket punoittaen mallasviskistä ja jatkoi matkaansa naisia täynnä olevaan pöytään. "Sheriffi on hyvällä tuulella taas. Tainnut löytää uuden porton kokoelmiinsa. Mickey sanoi ja nauroi tilaten itselleen kolpakon.

Chapter Four

"Little-George!? Mitä helvettiä sinä kuvittelet tekeväsi? Etkö tajua että olisin voinut lisätä kalloosi muutaman reiän lisää?" Hazel huudahti ja laski revolverinsa. Henryn huomattavasti itseään pienempi veli käänsi katseensa tuuletusikkunasta Hazeliin ja hänen kasvonsa olivat hölmistyneet yllätyksestä. "No mitäköhä?" Ymmärryksen valo alkoi viimein kuitenkin kajastaa hänen silmistään ja hän jatkoi painokkaasti: "Minä kun luulin että teillä on vain joku PELLEkerho." Joku ajoi vaunuilla kujan ohi ja kyydissä oleva soitti banjoa kovaäänisesti. Hazel tuijotti Georgea pistävästi ja tämä avasi suunsa jälleen: "Siis, oletteko te jotain pankkirosvoja vai mitä HÄH?" hän kysyi ja kuvitteli ilmeestään päätellen olevansa hauskakin. "Jaaha", Hazel mutisi ja kääntyi lähteäkseen. "Mitä? Mihin menet?" George kysyi ihmeissään. "Vien sinut veljesi luokse, mutta ensin käydään hakemassa saluunasta pari juttua", Hazel vastasi ja käveli takaisin saluunaan. Mabel katsoi yllättyneenä kun George astui ovista sisään. "Ai se oli George? Mitäs nyt meinaat tehdä?" hän kysyi. "Otan hänet mukaani." Hazel sanoi ja löi tiskiin tukun tuohta. "Tuo pari tynnyriä kaljaa sieltä takaa. Parilla pellellä on tänään synttärit." Hazel jatkoi ja istui tiskin ääreen. "Jaaha." Mabel vastasi ja meni takahuoneeseen. George pälyili ympärilleen. Hän ei ollut käynyt kyseisessä saluunassa, koska hänen veljensä ei halunnut joutua selittelemään hänelle menemisiään. Mabel tuli takahuoneesta kahden oluttynnyrin kanssa ja laski ne tiskin viereen. "Tulkaa sitten tänne jatkoille", hän sanoi. "Mjoo eiköhän me tulla. C'mon cowboy." Hazel sanoi ja he kävelivät saluunasta ulos.

Kanjonissa äijät olivat jo hereillä kun Hazel ja George saapuivat luolaan. Miehet makoilivat paksuilla karhuntaljoilla ja keskeyttivät yllättyneinä noppapelinsä huomattuaan tulijat. "Mmhitäs perkelettä?" Henry kysyi ja nousi istumaan katsoen vihaisesti pikkuveljeänsä ja Hazeliä. "Pojankloppi vähän salakuunteli saluunalla.. Olen pahoillani etten huomannut varoa." Kaikki katsoivat Hazeliä ensin pettyneinä, mutta sitten katseet kääntyivät Georgeen joka lehahti punaiseksi. "Miksei minulle ole kerrottu mitään?" George kysyi loukkaantuneena. "No koska olet liian pelle!" Henry huudahti ja lysähti takaisin makuuasentoon. "No hitto. Sehän me tiedetään ettei poika suutaan avaa väärille ihmisille, mutta osaako se saatana pysyä kaukana meistä ja luolasta enää?" Mickey letkautti. "Sitä minäkin mietin", Hazel sanoi epäilevästi ja käänsi katseensa Georgeen. "Olen sitä mieltä, että ainoa vaihtoehto on ottaa minut mukaan koplaan. Saatan osoittautua hyväksi rosmoksi!" George sanoi ja röyhisti rintaansa kuin ukkometso. Toverukset tuijottivat toisiaan epäuskoisina kunnes Mickey avasi suunsa; "No oikeastaan olen samaa mieltä. George on luotettava, vaikka onkin nuori pelle." "Ei perkele." Henry sanoi mutta näytti jo luovuttaneen. "Saat näyttää mihin pystyt, mutta se saa odottaa huomiseen. Nyt ryypätään." Mickeyn sanoja seurasi yksimielinen joukkonyökyttely ja mumina, ja tämän jälkeen tynnyrit olivat jo auki. Olut ryöppysi peltimukeihin ja toverukset kittasivat sitä taukoamatta koko päivän. Kännisten noppapelien jälkeen alkoi olla jo ilta, ja kaverukset alkoivat tehdä lähtöä saluunalle, jonne heidät oli kutsuttu jatkoille.

"Pysynköhän minä saatana enää tuon konin selässä.." Charlie mutisi hoipertaessaan ratsunsa luokse. "Toivottavasti et", Hazel nauroi ja kompuroi hänen ja pienen kivenmurikan yhteentörmäyksessä. "Missä Charlie muuten on?" Henry mongersi ja katseli ympärilleen. Samassa kanjonin viereisestä solasta kuului ryminää ja vankkurit ilmestyivät näkyviin. "Perkele! Meidät on löydetty! Vauhtia!" Aseet kiskottiin esiin ja kaikki juoksivat kallion taakse piiloon. Vankkurit rymistelivät heidän ohitseen ja pysähtyivät. "Mihin te menitte?!" George huusi vankkureiden kuskin paikalta ja katseli ympärilleen hämillään. Toverukset katsoivat toisiaan kallion takana ja nousivat esiin. "George sinä olet pelle!" Mickey huusi ja nauroi. Henry ei ollut yhtä hilpeällä päällä. "Alas sieltä saatana! Sinä et niitä aja tuossa kunnossa!" hän huusi ja käveli vankkureiden luokse. George näytti tyrmistyneeltä. "Olen ihan selvinpäin! Sitäpaitsi Charlie ei enää osaa ratsastaa niin minä voin kuskata meidät!" George huudahti nerokkaana. "Kännissä sinä olet. Ennemmin kävelemme kun tulemme sinun kyytiisi. "Mickey vakavoitui. "No perkele. Missä on ne ajat kun elettiin vaarallisesti?" Hazel sanoi ja hyppäsi vankkureille. "No okei! Kunhan kenenkään ei tarvitse kävellä!" Henry sanoi ja hyppäsi perässä. Miehet hyppäsivät kyytiin ja kun Charliekin oli päässyt istumaan jalkansa kanssa, niin George vihelsi hevosille jotka ampaisivat matkaan. Oli jo hämärää ja kojoottien huuto vankkureiden pyörien ryminään.

Ennenkuin toverukset ehtivät kylän lähettyville, alkoi heidän takaansa kuulua huutoja ja kavioiden kopsetta. "Mikä vittu!?" huusi Hazel ja kääntyi katsomaan taakseen. "Intiaaneja!! Vauhtia George!" Mickey huusi ja heitti tyhjällä pullolla heidän perässään roikkuvia punanahkoja. "Tsaijaijai! Mitä ne tahtovat!?" George huusi ja piiskasi hevosia kiihdyttämään vauhtia. Kylään oli vielä matkaa ja intiaanit eivät pitäneet kenestäkään valkoihoisesta, paitsi tietysti Retselistä joka oli kertonut intiaaneille tarinoita omasta heimostaan, ja nämä olivat uskoneet tämän kännilöpinöitä. Tarina kertoi että koko hänen kylänsä oli poltettu ja hän yksin oli jäänyt henkiin. Nyt ei kuitenkaan ollut Retsel neuvottelemassa munapäiden kanssa, joten toverusten oli selvittävä jotenkin muuten. Punanahat pitivät kaikkia valkoihoisia hevosvarkaina, joten ystävyys ei kukoistanut ja henki jos toinenkin oli vaarassa kohtaamisissa. Ja lisäksi oli tietysti toverusten omat kalavelat. "Varmaan haluavat kostaa sen viimekertaisen. Oli muuten perkeleen hyvä lavastus!" Henry huusi ja nauroi. George hämmästyi: "Mikä viimekertainen?" Punanahat saavuttivat vankkureita kokoajan. "Pistettiin yksi pankkikeikka nahkiaisten piikkiin kun ei muuta keksitty. Pari sulkaa sinne tänne niin kaikki uskoivat. Liiankin helppoa. Tosin nyt me ollaan kusessa." Hazel sanoi ja otti aseensa esiin. Myös Mickey, Charlie ja Henry tekivät kaikki samoin ja kääntyivät kohtaamaan nuo maalatut naamat.

Chapter Three

"Kuinka sä voit olla noin lusmu!? Mä revin sulta pään irti!" Huusi Mickey kun he olivat päässeet perille kanjoniin. Hän kinkkasi nuotiolle hypättyään vaivalloisesti Henryn hevosen selästä ja istui kaadetulle puunrungolle. "Tähtäsin siihen köyteen enkä sinun varpaaseesi. Aseessani on varmasti vikaa", Henry tokaisi nolona ja oli tutkivinaan asettaan. Charlie ja Hazel sytyttivät tulta nuotioon ja nauroivat, "No ainakin tiedetään mihin se laukaus osui. Mutta entäs se kun Harmpain ja hänen apurinsa saivat yhteensä vain kaksi osumaa. Näkikö kukaan mihin kolmas osui?" Hazel kysyi ja laski stetsoninsa puunrungolle viereensä. "Uskon että tähän samaan reikään pottuvarpaassani", kirosi Mickey ja sitoi vertavuotavaa jalkaansa punaisella huivillaan samaan aikaan kun toverukset pitelivät nauruaan. "Miten muuten löysitte minut? Kävittekö täällä etsimässä minua?" Mickey kysyi. "Kävimme tosiaan, mutta selitäppäs, miten vyönsolkesi joutui saluunan juottokaukaloon? Ilman sitä emme olisi tajunneet lähteä ajoissa etsimään sinua." Charlie kysyi samalla kun Hazel ojensi vyönsoljen Mickeylle ja Mickeyn ilme kirkastui hieman. "Ah, sinnekö se lensi? Selvä. Noh, olin juuri tulossa saluunaan kertomaan teille, että uusi keikka ei olisi pahitteeksi." Mickey sanoi ja pyöritteli vyönsolkea käsissään. "Aika kun on käymässä taas vähän pitkäksi", hän lisäsi varuillaan ja vilkuili tovereitaan. "Taisit olla Long Jonhissa taas vai?" Henry kysyi ja mikäli Mickey olisi osannut näyttää häpeilevältä, hän olisi nyt ollut sitä totta tosiaan. "Saatoin käydäkin", hän sanoi ja kohensi nuotiopuita. "Onko meillä mitään syötävää?" hän jatkoi nopeasti ja katsahti ympärilleen. "Makkaraa löytyy, mutta muuten on muonat vähissä." Henry sanoi. "Sehän sopii", hihkaisi Charlie ja hieroi käsiään yhteen. "Tuoppas nainen ne mötikät tänne!" hän sanoi Hazelille joka oli jo matkalla luolaan. Grillailtuaan toverukset söivät ja menivät kylläisinä nukkumaan luolaansa kojoottien ulvonnan saattelemana.

Auringon noustessa Hazel lähti kylään kun muut vielä jatkoivat kuorsaustaan. Hän oli päättänyt mennä tervehtimään ystäväänsä Mabeliä, joka oli naimisissa Wisecracker-Larryn kanssa. Kylä oli yleensä aina aamuvarhain vielä autio, sillä siellä asui laiskaa väkeä. Työt alkoivat silloin kun aurinko oli jo ylhäällä, jos silloinkaan. Poikkeuksia olivat apteekkarit sekä kauppojen- ja kapakkojen pitäjät. Saavuttuaan saluunan eteen Hazel jätti hevosensa sitomatta että tämä pääsisi jaloittelemaan. Takaisin se oli tullut aina, eikä se antanut vieraiden edes koskea itseensä.
Saluunan ovet olivat jo auki, ja Larry katsahti yllättyneenä päivän ensimmäistä asiakasta. "Mitäs sinä tähän aikaan täällä teet? Löytyikö Mickey muuten eilen?" hän kysyi Hazelilta joka istuutui tiskin ääreen. "Löytyi joo, henkikin siltä meinasi lähteä", Hazel puuskahti ja kertoi koko tarinan Larrylle.

"No ohhoh. Mickey tosiaan osaa hankkiutua pulaan silloin tällöin. Otatko keppanan?" Larry naurahti ja asetti olutlasillisen Hazelin eteen. "No mikä ettei. Ei tässä muutakaan tekemistä ole. Onko Mabel muuten täällä?" Hazel kysyi ja hörppäsi kulauksen lasistaan. "Eiköhän se tuolla vielä heräile juu. Käyn sanomassa että tulit." Larry painui takaovesta ja Hazel jäi istumaan saluunaan. Saluuna oli tyylikkään rennosti sisustettu, ja pöydät olivat tehty kaljatynnyreiden päälle. Tanssilattiaa kapakassa ei ollut, sillä naiset eivät olleet tervetulleita kapakoihin. Nehän olivat vain miesten iloja varten, eli ainoat naiset kapakoissa olivat yleensä porttoja tai kapakoiden emäntiä. Hazel ei ulkonäkönsä puolesta edes näyttänyt naiselta, hän ei pitänyt mekkoja, kuten sivistyneiden naisten kuului, vaan hänellä oli risaiset farkut sekä virttynyt t-paita. Ilmeisesti hän näytti tarpeeksi mieheltä hämyisessä kapakassa, jottei kukaan kysellyt mitä hän siellä teki.

Ovi kävi ja Mabel asteli tiskin taakse. Hänellä oli pitkä vaalea tukka kuten Hazelillä, mutta hän pukeutui naisellisemmin. Naiset olivat tunteneet toisensa pikkutytöistä asti, ja he käyttäytyivätkin sen mukaisesti. Kumpikaan ei teeskennellyt hymyä, tai kysynyt kuulumisia etiketin mukaisesti. "Jaaha, mitäs luulet täällä tekeväsi?" Mabel kysyi ja kaatoi itselleen oluen. "No enpä tullut ainakaan sinua katsomaan." Hazel nauroi ja kulautti kurkkuunsa kulauksen lasistaan. "Jaaha! Taitaa olla tylsää olla olevinaan bandita!?" Mabel rääkäisi ja naurahti. "No on kyllä toisinaan aivan helvetin tylsää. Pakkohan tässä on jotain keikkaa alkaa kehittelemään. Ideoita?" Hazel puuskahti. "Miten olisi Kalmangradin pankki? Mielestäni ette ole käyttäneet vielä sen palveluja kertaakaan." Mabel vastasi ja pyyhkäisi tiskiä tuoppinsa alta. "Ei huono. Sietää harkita", nyökkäsi Hazel. Kuului vaimea kolahdus ja naiset käännähtivät ääntä kohti. Kolahdus oli kuulunut pienestä tuuletusikkunasta joka johti sivukujalle. Hazel katsahti kauhuissaan Mabelia ja jopa hän oli ymmärtänyt mitä ääni saattoi tarkoittaa. Joku oli voinut salakuunnella heitä.

Hazel nousi tuolistaan ja juoksi ulos äänettömästi. Hän latasi aseensa ja hiipi kohti sivukujaa. Oli kuuntelija kuka tahansa tuttu kylästä, niin se olisi joko tapettava tai muuten vaiennettava. Hazel vilkaisi taivaalle ja näki horisontista kajastavan auringonnousun. Anna sen olla rotta, hän mietti ja kääntyi kohtaamaan kujan pimeyden revolveri valmiina.

Chapter Two

Miehet saapuivat kanjonille kun aurinko oli jo miltei laskenut. Hämärässä luolassa ei paljoa nähnyt, eikä heillä ollut aikaa sytyttää nuotiotakaan. "Mickey! Mickey, missä olet? Löysimme jotain sinulle kuuluvaa saluunalta." Henry huhuili, mutta vastausta ei kuulunut. "Ääh, ei täällä ketään ole. Minusta tuntuu että Mickey on mennyt taas Long Johniin pelaamaan meiltä salaa. " Hazel tokaisi turhautuneena ja hyppäsi takaisin hevosensa selkään tultuaan ulos luolasta. Kuu alkoi erottua taivaalta ja viileä ilma puhalsi aavikolta. Toverukset karauttivat jälleen matkaan, tällä kertaa kohti Long Johnia. Hazel tunsi viiman selkäpiissään ja kiristi hartiahuiviaan. Kukaan miehistä ei puhunut, ja jokainen heistä sai mieleensä pahoja aavistuksia siitä, mitä Mickeylle olisi voinut tapahtua Long Johnissa. Kapakka oli tunnettu kirjavasta asiakaskunnastaan, mutta pahinta oli, että siellä viihtyivät myös sheriffit. Onneksi toverusten salaisuus oli pysynyt erittäin hyvin salassa tähänkin asti, eikä yhdelläkään kaupungin sheriffeistä ollut aavistustakaan, että miehet olivat paljasjalkaisia paskiaisia. Long Johnin kapakan valot näkyivät jo, mutta äkkiä toverukset kuulivat kaukaisia huudahduksia aivan toisesta suunnasta. "Se on Mickey! Vauhtia!" huusi Henry ja he ampaisivat ratsuillaan kohti ääniä.

"Voi nyt saatana kun ei minulla ole vielä niitä rahoja. Uskokaa!" Mickeyn ääni kuului kalliokukkulan takaa ja toverukset hyppäsivät ääneti maahan. Hazel hiipi edeltä ja pysähtyi heti kun näki Mickeyn. Näky oli arvatenkin pahempi kuin miltä tilanne kuulosti. Miehet hiipivät Hazelin viereen ja henkäisivät kauhusta. Mickey seisoi vanhan kuivuneen puun oksalla köysi sidottuna hänen kaulansa ympärille. Naamansa huivilla peittänyt mies nojaili puuhun ja se natisi pahaenteisesti hänen tukevan vartalonsa voimasta. Mies ei kuitenkaan ollut yksin vaan hänen vierellään, ilmeisesti käskyttävänä osapuolena seisoi tuttuakin tutumpi hahmo. Ponihännästä ja risuparrasta ei voinut erehtyä, ja kolmikko katsoi toisiaan kuiskaten yhteen ääneen. "Harmpain Bringer." "Se kettu", Hazel tokaisi ja siristi raivoissaan silmiään.

"Mitähän Mickey on velkaa?" Charlie kysyi ja yritti oikaista kipeää jalkaansa kääntäen selkänsä tapahtumille. "Mikä on suunnitelma?" Henry laski stetsoniaan aavistuksen ja hymähti; "Lyijy laulamaan pojat. Siis.. Niin." hän epäröi ja katsahti Hazeliin, joka irvisti. Harmpain avasi suunsa: "Tiedän ettet aio maksaa, sillä ne rakkikoirasi rientäisivät apuun heti kun se olisi mahdollista. Nyt se ei kuitenkaan ole, ja haluan päästä teistä kaikista eroon. Yksitellen tai kerralla. Ei väliä." Sitten Harmpain nyökkäsi puuhun nojailevalle miehelle, ja tämä nosti kirveen ylös näkyville. "Ei saatana!" hengähti Hazel ja nousi seisomaan samaan aikaan kun Henry ja Charliekin. Samassa kirves räsähti puun oksaan ja oksa tipahti kovaäänisesti maahan. Mickeyn huuto tukahtui kun hän tipahti köyden varaan. Kuului kolme terävää laukausta ja samassa Mickeyn karjaisu kajahti kuuluville hänen maatessaan jo maassa. Jokainen kolmesta oli laukaissut, mutta vain kaksi oli osunut köyteen. Mickeyn kivunkarjahdukset kaikuivat aavikolla ja hänen vangitsijansa katselivat hätääntyneinä ympärilleen. "Mitä helvettiä täällä tapahtuu? Joko ne löysivät meidät!?" Harmpain mylväisi apurilleen, joka ei saanut ääntäkään päästettyä. "Oi kyllä vain Harmpain." tokaisi Charlie ja toverukset nousivat näkyville. Harmpain ja hänen apurinsa ottivat aseensa esiin, mutta olivat aivan liian hitaita yllätyshyökkäyksessä. Kuului jälleen kolme laukausta ja Harmpain ja hänen apurinsa kaatuivat maahan. Kolmikko hyppäsi ratsaille ja laukkasi alas mäkeä puun juurelle hakemaan ystäväänsä, jonka kivunkarjahdukset ja maailmankiroamisyritykset kaikuivat ympäröivissä kallioissa. Nostettuaan riehuvan toverinsa Henryn hevosen selkään he ampaisivat kohti kanjonia illan tummuessa jo yöksi.

Chapter One

Oli viileä syksyinen ilta. Houndtownin saluunan kanta-asiakkaat istuivat tiskillä selät köyryssä ja heittelivät noppia rommilasit läikkyen. Näky ei poikennut tavallisesta illasta juurikaan, sillä miehet eivät tehneet töitä, vaan sattuivat olemaan lainsuojattomia pankkirosvoja. Kapakan hämyisyys korostui savuhattaroista, jotka pyörteilivät ilmassa. Tiskin päädyssä istui vuoroaan odottava Sausage-Charlie, joka kurtisti kulmiaan ärtyneenä samaan aikaan kun nopat kolahtivat jälleen tiskiin. Mies oli tummatukkainen, ja hänellä oli polvessaan tuki, sillä hän oli loukannut sen hypätessään edellisellä varkausreissulla vankkureilta alas väistäessään luotia. ”Sinun on turha yrittää mitään temppuja nyt Henry. Silmänlukusi eivät riitä edes lasillisesi maksuun. Taidat joutua keppanalinjalle.” Mies, jolle Charlie puhui, oli lievästi pullea ja sotkutukkainen Hairy-Henry. Henry ei vastannut mitään, vaan työnsi lasinsa Charlien eteen ja sylkäisi sen juureen. Charlie nousi äkisti seisomaan tuoli kirskahtaen, ja tönäisi Henryn kumoon. ”Lopettakaa pellet”, kuului tiskin toisesta päästä käheällä naisäänellä. Nainen käänsi päänsä miehiin päin ja nyökkäsi baarimikolle, joka ymmärsi vihjeen ja täytti miesten lasit pyyhkäisten samalla hikeä otsaltaan törkyisellä tiskirätillä. Baarimikko oli mies, jonka toverukset olivat tunteneet lähes koko elämänsä. Hänen nimensä oli Wisecracker-Larry, ja saluuna oli hänen ja hänen vaimonsa perustama. He olivat asuneet jonkin aikaa viereisessä kaupungissa nimeltä Kalmangrad, mutta työskenneltyään tarpeeksi he olivat päättäneet saapua takaisin kotikonnuilleen. Henry tuhahti tiskin päässä olevalle naiselle ja nousi seisomaan pyyhkäisten pölyt takistaan. Charlie naurahti väkinäisesti, mutta kulautti kurkkuunsa koko täytetyn lasillisensa ja heitti noppia. Toinen nopista pysähtyi silmälukuun kuusi, mutta toinen vierähti lattialle. Charlie kurottautui alaspäin, mutta samassa kapakan heiluriovet lennähtivät auki. Kirkas valo ei sallinut miesten nähdä tulijaa heti, mutta hetken päästä piirteet erottuivat kyllä. Tulija oli mies jolla oli pitkä ja paksu, hevosenjouhia muistuttava sekainen tukka ja nahkaiset musta housut. Kaulassaan hänellä roikkui kaikenkirjava huivi, sekä vanha ja öljyinen huuliharppu. Mies oli viinaan- ja naisiinmenevä, kovasti taaskin päissään oleva Whiskey-Retsel.

"Hello everybody, hound dogs and also one little wildcat. Oletteko shattumalta nähneet rakashta serkkuani Richardia koko viikkoon?" Kysyi Retsel ja asteli tiskille. "Eiköhän se ole naisissa taas Ret", vastasi Henry ja otti kulauksen lasistaan. Radish-Richard oli hyvin samalla tavalla viinaan- ja naisiinmenevä kuin serkkunsakin, tosin ehkä hieman paremmalla menestyksellä toisinaan. "No mikäli näin on, niin taitaa olla vakava tapaus kun ei ole näkynyt. Pelkään tosin hieman, että hänelle on voinut käydäkin jotain, hänellä kun on ihailijoiden lisäksi myös vihamiehiä." "Paskat", tokaisi nainen tiskiltä. "Se luuska on korkeintaan juuttunut kyrvästään kiinni sammuneeseen porttoon. Minä lähden nyt hakemaan tukun tuohta, että saan edes jotain syödäkseni. Nähdään huomenna pojat." Nainen nousi, pyyhkäisi vaaleanruskean lettinsä olkansa yli suoristaen samalla myös stetsoninsa ja käveli ulos saluunasta. Miehet murahtivat tervehdyksensä ja jatkoivat peliään Retselin kertoillessa jälleen hämäristä muistikuvistaan.

Tultuaan ulos saluunasta Hazel vilkaisi hämärtyvää hiekka-aukeaa, jonka toisella puolella oli rähjäinen motelli ja hevostalli. Häntä tuijotti uteliaana hänen hevosensa, jonka hän oli sitonut juottokaukalon edustalle. Samassa hänen silmiinsä osui kuitenkin jokin kimaltava kaukalon pohjalta. Hän upotti hihattoman kätensä veteen ja nosti sieltä hopeisen vyönsoljen, johon oli kirjailtu etupuolelle HTD ja taakse S.M. "Pahus. Tämähän on Mickeyn." Snail-Mickey oli lähtenyt eilen saluunasta kanjoniin ja Hazel kuvitteli tämän olevan siellä yhä. Mutta mitä hänen vyönsolkensa teki saluunan juottokaukalossa? Oliko tämä edes tajunnut, että hänen vyönsolkensa oli kadonnut? Ällöttävä ajatus housuttomasta Mickeystä käväisi Hazelin mielessä ja hän ravisteli sen mielestään äkkiä. "Hei doggyt, tuletteko mukaan vai lähdenkö yksin etsimään Mickeytä? Häneltä taitaa puuttua muutama lahjekin." Hazel huudahti saluunaan päin ja samassa heiluriovista astuivat ulos Henry ja Charlie. Juoppo-Retsel oli ilmeisesti vaipunut jälleen koomaan, sillä kuorsaus kuului ulos asti. "Käydään ensin vilkaisemassa kanjonilta, sehän simahtelee aina sinne tänne", Henry sanoi ja raapi takamustaan. Miehet nousivat ratsujensa selkiin ja karauttivat matkaan läpi Houndtownin, auringon laskiessa aavikon taakse.