Chapter Three

"Kuinka sä voit olla noin lusmu!? Mä revin sulta pään irti!" Huusi Mickey kun he olivat päässeet perille kanjoniin. Hän kinkkasi nuotiolle hypättyään vaivalloisesti Henryn hevosen selästä ja istui kaadetulle puunrungolle. "Tähtäsin siihen köyteen enkä sinun varpaaseesi. Aseessani on varmasti vikaa", Henry tokaisi nolona ja oli tutkivinaan asettaan. Charlie ja Hazel sytyttivät tulta nuotioon ja nauroivat, "No ainakin tiedetään mihin se laukaus osui. Mutta entäs se kun Harmpain ja hänen apurinsa saivat yhteensä vain kaksi osumaa. Näkikö kukaan mihin kolmas osui?" Hazel kysyi ja laski stetsoninsa puunrungolle viereensä. "Uskon että tähän samaan reikään pottuvarpaassani", kirosi Mickey ja sitoi vertavuotavaa jalkaansa punaisella huivillaan samaan aikaan kun toverukset pitelivät nauruaan. "Miten muuten löysitte minut? Kävittekö täällä etsimässä minua?" Mickey kysyi. "Kävimme tosiaan, mutta selitäppäs, miten vyönsolkesi joutui saluunan juottokaukaloon? Ilman sitä emme olisi tajunneet lähteä ajoissa etsimään sinua." Charlie kysyi samalla kun Hazel ojensi vyönsoljen Mickeylle ja Mickeyn ilme kirkastui hieman. "Ah, sinnekö se lensi? Selvä. Noh, olin juuri tulossa saluunaan kertomaan teille, että uusi keikka ei olisi pahitteeksi." Mickey sanoi ja pyöritteli vyönsolkea käsissään. "Aika kun on käymässä taas vähän pitkäksi", hän lisäsi varuillaan ja vilkuili tovereitaan. "Taisit olla Long Jonhissa taas vai?" Henry kysyi ja mikäli Mickey olisi osannut näyttää häpeilevältä, hän olisi nyt ollut sitä totta tosiaan. "Saatoin käydäkin", hän sanoi ja kohensi nuotiopuita. "Onko meillä mitään syötävää?" hän jatkoi nopeasti ja katsahti ympärilleen. "Makkaraa löytyy, mutta muuten on muonat vähissä." Henry sanoi. "Sehän sopii", hihkaisi Charlie ja hieroi käsiään yhteen. "Tuoppas nainen ne mötikät tänne!" hän sanoi Hazelille joka oli jo matkalla luolaan. Grillailtuaan toverukset söivät ja menivät kylläisinä nukkumaan luolaansa kojoottien ulvonnan saattelemana.

Auringon noustessa Hazel lähti kylään kun muut vielä jatkoivat kuorsaustaan. Hän oli päättänyt mennä tervehtimään ystäväänsä Mabeliä, joka oli naimisissa Wisecracker-Larryn kanssa. Kylä oli yleensä aina aamuvarhain vielä autio, sillä siellä asui laiskaa väkeä. Työt alkoivat silloin kun aurinko oli jo ylhäällä, jos silloinkaan. Poikkeuksia olivat apteekkarit sekä kauppojen- ja kapakkojen pitäjät. Saavuttuaan saluunan eteen Hazel jätti hevosensa sitomatta että tämä pääsisi jaloittelemaan. Takaisin se oli tullut aina, eikä se antanut vieraiden edes koskea itseensä.
Saluunan ovet olivat jo auki, ja Larry katsahti yllättyneenä päivän ensimmäistä asiakasta. "Mitäs sinä tähän aikaan täällä teet? Löytyikö Mickey muuten eilen?" hän kysyi Hazelilta joka istuutui tiskin ääreen. "Löytyi joo, henkikin siltä meinasi lähteä", Hazel puuskahti ja kertoi koko tarinan Larrylle.

"No ohhoh. Mickey tosiaan osaa hankkiutua pulaan silloin tällöin. Otatko keppanan?" Larry naurahti ja asetti olutlasillisen Hazelin eteen. "No mikä ettei. Ei tässä muutakaan tekemistä ole. Onko Mabel muuten täällä?" Hazel kysyi ja hörppäsi kulauksen lasistaan. "Eiköhän se tuolla vielä heräile juu. Käyn sanomassa että tulit." Larry painui takaovesta ja Hazel jäi istumaan saluunaan. Saluuna oli tyylikkään rennosti sisustettu, ja pöydät olivat tehty kaljatynnyreiden päälle. Tanssilattiaa kapakassa ei ollut, sillä naiset eivät olleet tervetulleita kapakoihin. Nehän olivat vain miesten iloja varten, eli ainoat naiset kapakoissa olivat yleensä porttoja tai kapakoiden emäntiä. Hazel ei ulkonäkönsä puolesta edes näyttänyt naiselta, hän ei pitänyt mekkoja, kuten sivistyneiden naisten kuului, vaan hänellä oli risaiset farkut sekä virttynyt t-paita. Ilmeisesti hän näytti tarpeeksi mieheltä hämyisessä kapakassa, jottei kukaan kysellyt mitä hän siellä teki.

Ovi kävi ja Mabel asteli tiskin taakse. Hänellä oli pitkä vaalea tukka kuten Hazelillä, mutta hän pukeutui naisellisemmin. Naiset olivat tunteneet toisensa pikkutytöistä asti, ja he käyttäytyivätkin sen mukaisesti. Kumpikaan ei teeskennellyt hymyä, tai kysynyt kuulumisia etiketin mukaisesti. "Jaaha, mitäs luulet täällä tekeväsi?" Mabel kysyi ja kaatoi itselleen oluen. "No enpä tullut ainakaan sinua katsomaan." Hazel nauroi ja kulautti kurkkuunsa kulauksen lasistaan. "Jaaha! Taitaa olla tylsää olla olevinaan bandita!?" Mabel rääkäisi ja naurahti. "No on kyllä toisinaan aivan helvetin tylsää. Pakkohan tässä on jotain keikkaa alkaa kehittelemään. Ideoita?" Hazel puuskahti. "Miten olisi Kalmangradin pankki? Mielestäni ette ole käyttäneet vielä sen palveluja kertaakaan." Mabel vastasi ja pyyhkäisi tiskiä tuoppinsa alta. "Ei huono. Sietää harkita", nyökkäsi Hazel. Kuului vaimea kolahdus ja naiset käännähtivät ääntä kohti. Kolahdus oli kuulunut pienestä tuuletusikkunasta joka johti sivukujalle. Hazel katsahti kauhuissaan Mabelia ja jopa hän oli ymmärtänyt mitä ääni saattoi tarkoittaa. Joku oli voinut salakuunnella heitä.

Hazel nousi tuolistaan ja juoksi ulos äänettömästi. Hän latasi aseensa ja hiipi kohti sivukujaa. Oli kuuntelija kuka tahansa tuttu kylästä, niin se olisi joko tapettava tai muuten vaiennettava. Hazel vilkaisi taivaalle ja näki horisontista kajastavan auringonnousun. Anna sen olla rotta, hän mietti ja kääntyi kohtaamaan kujan pimeyden revolveri valmiina.